Kun istuin Chicagon kentällä koneessa, suljin silmäni ja taisin torkahtaa hetkeksi. Matka Yanktoniin on ollut pitkä: hämärästi muistin valokuvan itsestäni pikkupoikana jousi kädessä. Miten ihmeelliseltä kaikki vaikuttikaan. Ensimmäinen kosketukseni maastoammuntaan, EFAC 2006 Siuntiossa, palasi mieleeni. Samaten henkisesti minulle tavattoman raskas Dahnin ensimmäinen maailmanmestaruuteni pyöri päässäni. Kun olin lähdössä Argentiinan kisoihin, menin kiertopalkinnon kanssa saunaan, varmuuden vuoksi. Tässä sitä nyt sitten istutaan lentokoneessa kiertopalkinto ja mitali taas matkalaukussa. Tuo kummallinen unelias kuva lapsuudestani palasi mieleeni. Miksi tämä kaikki on minulle annettu?
Saavuimme Rautiaisen Markun kanssa Yanktoniin hyvissä ajoin, keskiviikkona. Ajomatka Chicagosta oli noin 9 tuntia ja yövyimme aikaeron vuoksi matkalla. En voinut koskaan kuvitella, että maissipeltoja voi olla niin paljon kuin matkan aikana näimme. Silmänkantamattomiin, yhdeksän tunnin ajan. Maisemista puhuminen alkoi tyrehtyä ensimmäisen tunnin jälkeen. Myös lähes viivasuorasta tiestä ei paljoa herunut aihetta, mutta onneksi meillä riitti tuon melko tylsän ajomatkan ajaksi kaikkea muuta asiaa, jousiammunnasta tietenkin, mutta myös kaikesta muusta.
Kummallista, että jenkit olivat järjestäneet kaksi maastokisaa peräkkäin. Ensin kansallinen mestaruuskilpailu keskiviikosta sunnuntaihin ja heti maanantaista lähtien MM- kilpailu. Koska kisat olivat tässä järjestyksessä, en edes harkinnut osallistua vierailijana kansalliseen kisaan.
Ilma Yanktonissa oli lähes läkähdyttävän kuuma. Aurinko porotti hieman utuiselta taivaalta ja lämpötila oli jossakin 30 asteen kieppeillä. Minulle se oli aivan ylärajoilla. Oli helpotus päästä sisälle, missä jäähdyttimet taisivat olla täysillä. Hotellihuoneessani oli viileätä ja taisin ajoittain yöllä jopa hieman palella. Itse asiassa nautin viileässä nukkumisesta.
Pikkuhiljaa aikaeron vaikutukset vähenivät ja varusteeni tottuivat helteeseen. Olin ollut huolissani puunuolistani. Portugalin huonot kokemukseni parin vuoden takaa nuolten käyttäytymisestä erilaisissa ilmastoissa olivat mielessäni, mutta ampuessani harjoitusradalla, olin tyytyväinen. Kaikki toimi moitteettomasti. Kropassakin tuntui hyvältä. Lauantaista lähtien olin valmis kisoihin.
Ensimmäinen kisapäivä oli läkähdyttävän kuuma. Aamulla tosin aurinko ei porottanut liiaksi, mutta iltapäivällä sen vaikutus alkoi tuntua. Jaksoin kuitenkin ampua melko varmasti. Australian Mark Burrows ampui lähes tasoissa kanssani. Aivan päivän lopussa onnistuin muutamalla rastilla erinomaisesti, kun taas Mark hieman epäonnistui. Eromme kasvoi noin 15 pisteeseen. Tulokseni 345 pistettä oli kohtalaisen hyvä ensimmäiselle päivälle.
Seuraava aamu oli masentava. Satoi kaatamalla. Olin onneksi seurannut säätiedotuksia ja käsittelin illalla nuoleni Wal-Martista ostamallani silikonipitoisella telttakangasspraylla. Kaikki nuolet mukaan, jotta voin vaihtaa ne aina kun sulat menettivät ryhtinsä. Ja sen ne myös tekivät! Tulokseni 309 pistettä on melko vaatimaton, mutta kuitenkin ero muihin ampujiin kasvoi tuntuvasti. Johdin noin 60 pistettä.
Keskiviikoksi luvattiin vielä kovempaa sadetta kuin tiistaina, mutta onneksi se oli vain pientä tihkua. Oli eläinkierroksen vuoro. Nuolivalintani onnistui ja ammuin yhtä rastia lukuun ottamatta varmasti. Maailmanennätys jäi lopulta vain neljän pisteen päähän. Kun muut epäonnistuivat, kisa oli käytännössä ratkennut. Johdin jo noin 130 pistettä.
Torstain Field lähti käyntiin melko surkeassa kelissä ja huomasin, että nuoleni lensivät huonosti. Pyrstö heilui kuin harakalla enkä saanut kunnollisia osumia. Pieni sivutuulinen tihkusade ei ainakaan helpottanut ampumista. Minua harmitti melko alhaiset pisteet, 309 mutta kaverit ampuivat parikymmentä pistettä vähemmän.
Viimeisenä kisa-aamuna huomasin, että harjoitustiloissa oli erinomainen paperitestiä varten tehty tausta. Kun ammuin muutaman laukauksen, huomasin, että nuoleni lensivät äärettömän huonosti. Vain viisitoista minuuttia aikaa kisaan. Mitä tehdä? En tehnyt mitään, mutta samalla muistin, että minulla on vielä yksi sarja nuolia, joita en ollut sateessa käyttänyt, ns. kolmosnuolet. Otin ne mukaan ja asteittain vaihdoin märät ja vettyneet nuoleni niihin. Ratkaisu oli oikea. Nuolet lensivät viivasuoraan ja ammuin lähes virheettömästi. Kavereilla ei ollut omine nuolineen mitään mahdollisuuksia. Tulos 370 oli tässä valossa erinomainen ja pääsin kymmenen pisteen päähän jo nimissäni olevaa maailmanennätystä.
Kisa oli päättynyt. Kolmannen kerran maailmanmestariksi ja lopulta hyvällä yhteistuloksella. Paremminkin olen ampunut, mutta sentään kaksi erinomaista ja yksi hyvä kierros. Oman tunnelman kuvaaminen on mahdotonta. Jotenkin täysin tyhjä olo ja toisaalta unelmien täyttymys. En koskaan uskonut, että edes pystyn voittamaan yhden kerran ja nyt kolme kertaa peräkkäin. Miksi juuri minä?
Kuljimme EBS:n Markku Rautiaisen kanssa koko reissun yhdessä. Markku oli omaan suoritukseensa pettynyt, vaikka onnistuikin yhtenä päivänä parantamaan omaa ennätystään. Markku sijoittui viidenneksi. Hänen edelleen pääsi David Johansson, nykyisin Maarianhaminaa edustava ampujakaverimme. Hän kiri kahden huonon päivän jälkeen kärkeä kiinni ja jäi lopulta vain 15 pisteen päähän pronssimitalista.
Kisat oli erinomaisesti järjestetyt. Rata oli selkeä ja hyvin merkitty. Tulospalvelu ainakin kisapaikalla oli erinomaisesti hoidettu ja tunnelma hyvä. Amerikkalaiset ihmiset ja erityisesti isäntämme olivat tavattoman ystävällisiä. Asiat hoituivat ilman ongelmia. Tutustuin useisiin ampujiin, tietenkin enimmäkseen lonkkariampujiin. Kuitenkin minua harmitti, että amerikkalaisia oli niin vähän mukana. Olin itse etukäteen ollut siinä uskossa, että maan pitkäjousiampujat ovat maailman huippuja, mutta joko paremmat kisat muualla tai sitten jokin muu syy esti heitä osallistumasta.
Kaksi viikkoa meni kuin siivillä. Kisan jälkeen en ole jouseen koskenut, mutta vielä on edessä WA:n 3D Euroopan-mestaruuskisat Virossa syyskuussa. Sen jälkeen mietitään sitten, miten tästä eteenpäin.
Ammutaan Lonkkarilla!
Jakke Lehtinen